Matleena Kuusniemen haastattelu Trendi-lehdessä joskus 2000-luvun alkupuolelta.
Haastattelin Matleena Kuusniemeä Trendi-lehteen joskus 2000-luvun alkupuolella. Kuusniemi ei ollut suostunut haastatteluihin Levottomat-elokuvan kohun aikoihin eikä pitkään sen jälkeenkään. Vasta promotessaan Espoon kaupunginteatterin esitystä hän tuli taas julkisuuteen.
Ennen haastattelua esimies ohjeisti kyselemään nimenomaan alastomuudesta ja Levottomat-elokuvan seksikohtauksista, joiden oli annettu ymmärtää olevan autenttisia.
Haastatteluun saapui harkitseva ja hiljainen nuori näyttelijä, joka ei halunnut puhua kummastakaan edellä mainitusta. Nyt on helppo ymmärtää miksi.
En lähde tässä kolumnissa puimaan Aku Louhimiestä ohjaajana, saati ihmisenä, vaan keskityn katsomaan asiaa viestinnän ja tiimityön näkökulmasta. Tämä siitä syystä, että Louhimieheen keskittyminen ei johda muutokseen asenteissa, ilmapiirissä eikä rakenteissa. Olisi niin helppoa typistää asia yhden ihmisen tekemiksi kauheuksiksi, mutta todellisuudessahan Louhimies on kulttuurimme tuote.
Vastaavaa tapahtuu muillakin työpaikoilla ylemmän johdon ja sivusta katsovien työkavereiden hiljaa hyväksyessä toiminnan. Ja tapahtuu niin kauan, kunnes aletaan arvostaa erilaista johtajuutta ja todellista tiimityötä ja ymmärretään, että tärkeintä johtamisessa ja toimivassa tiimissä on luottamus.
Louhimies-tapaus on siitä hedelmällinen puitava, että se on loistava esimerkki viestinnän, johtamisen ja tiimityön epäonnistumisesta. Se että elokuvasta silti tuli hyvä, ei muuta mitään.
Pelolla johtaminen voi toimia hetken. Ihmisistä voi jonkin aikaa piiskata tuloksia, mutta pidemmän päälle se ei kannata. Kun luottamus menee ja pelottaa, ihminen sulkeutuu itseensä ja alkaa rakentaa suojamuuria. Luovuus ja innostus kuolee eikä ihminen enää halua eikä voi antaa parastaan. Seurauksena on masennusta, työuupumusta, sairastumista ja poissaoloja. Pahimmassa tapauksessa pitkäkestoista työkyvyttömyyttä.
Voiko mikään tiimi menestyä, jos sen jäsenet eivät voi olla parhaita mahdollisia itsejään?
Louhimiehen ohjaaman Tuntemattoman sotilaan tapauksessa voidaan todeta, että näyttelijöiden johtaminen perustui pelolla, paineella ja alistamisella johtamiseen eikä tiimissä vallinnut luottamus. Ohjaaja ei luottanut näyttelijöiden ammattitaitoon, näyttelijät eivät luottaneet ohjaajaan eivätkä toisiinsa. Viestintä ei toiminut, koska kukaan ei uskaltanut puuttua. Kukaan ei uskaltanut puuttua, koska ohjaajaa pelättiin. Tiimi ei toiminut, koska viestintä oli täysin tukossa.
Muna vai kana -tilanne siis: kun ei ole luottamusta, viesti ei kulje. Viesti ei kulje eikä kukaan uskalla avata suutaan ennen kuin on luottamusta.
Tämä on monissa työpaikoissa tuttu tilanne, vaikka johtajan toiminta varmaan vähemmän dramaattista.
Ei uskalleta nostaa pöydälle vaikeita asioita eikä uskalleta korjata tiimikaverin (joka johtajakin on) hajottavaa toimintaa. Silloin kun tiimissä vallitsee luottamus, sen jäsenet uskaltavat vastustaa myös esimiestään silloin kun tämä toimii väärin. Ja uskaltavat myös vaatia muutosta työtoveriltaan, joka toimii vastoin tiimin sääntöjä.
Mikä siis neuvoksi?
Otetaan tavoitteeksi Suomi, jossa ei kiusata. Sitoudutaan muutokseen. Päätetään luottaa ja ollaan itse luottamuksen arvoisia.
Toivotaan, että tämä kohu laannuttuaankin jättää jälkeensä siemenen muutokselle, joka alkaa itää ja kasvaa vallaten tilaa ja levittäytyessään hävittää vanhan johtamiskulttuurin ja epätasa-arvoa tuottavat rakenteet. Pelolla johtamisen tilalle tulee luottamukseen ja erilaisten ihmisten arvostamiseen perustuva tiimijohtaminen. Muutos ei tapahdu hetkessä, mutta oikealla tiellä varmasti olemme jo.
Esimies- ja tiimitaitoja voi ja kannattaa opetella ja harjoitella. Tiimivalmennuksia tilataan enenevässä määrin työpaikoille ja yhä vähemmän – ainakin siltä vaikuttaa – peräänkuulutetaan ”alaistaitoja”. On alettu ymmärtää, että johtajan tärkein tehtävä on asettaa selkeä tavoite, luoda toiminnalle parhaat mahdolliset henkiset ja fyysiset puitteet ja luottaa tiiminsä ammattitaitoon: antaa heille vapaus valita paras tapa tavoitteen saavuttamiseksi. Ja siinä matkalla tavoitteeseen kommunikoidaan paljon, annetaan palautetta ja tehdään suunnitelmiin pieniä muutoksia sitä mukaa, kun tarve vaatii.
Muutos lähtee itsestä, jokaisesta meistä. Ei katsota sivusta, vaan puututaan, jos näemme vääryyksiä tapahtuvan. Ollaan rohkeita ja sanotaan ei kiusaamiselle.
Uskon, että Louhimiehestä ainakin tulee tästä kriisistä selviydyttyään parempi johtaja,ohjaaja ja mies.
Ira Koivu, journalisti, viestintäkonsultti ja valmentaja
